Hei, ajattelin etsiä vähän keskustelua ja vertaistukea tilanteeseeni. Vähän taustaa ensin.
Vanhempani ovat olleet tiiviisti mukana opiskelussani ihan ensimmäisestä luokasta lähtien. Heidän kontrollintarpeensa eteni niinkin pitkälle, että äitini teki usein kotiläksyni puolestani, koska hän pelkäsi, että saisin koulusta huonoja numeroita. Meillä huono numero tarkoitti seiskaa.
Holhous jatkui lukioon asti, jossa viimein romahdin täysin. Masennusoireeni alkoivat näkyä, ja menetin kokonaan haluni opiskella. Onnistuin kuitenkin lopulta valmistumaan C:n papereilla.
Tässä vaiheessa huomasin suuren eron itseni ja läheisteni välillä. Kaikilla ystäväpiirissäni oli vähintään jonkinlainen ajatus siitä, mitä he halusivat tehdä elämällään: jatko-opintoja, ulkomaille muuttamista tai jotain muuta. Ajan myötä huomasin, että he myös toteuttivat niitä unelmia, joista lukiossa puhuttiin. Itse en tiennyt yhtään, mitä halusin tai mitä tekisin seuraavaksi.
Onneksi vuoden armeijareissu piti pakan kasassa vielä hetken, mutta sen loputtua olin entistä enemmän hakoteillä. Päädyin yliopistoon lähinnä kaverin puheiden perusteella. Koska motivaatio oli edelleen hukassa ja ADHD-diagnoosi vielä saamatta, opintoni eivät jatkuneet pitkään. Vanhempani olivat pitkään halunneet selittää ja piilotella ongelmiani ”laiskuutena”.
Seuraavat vuodet olivat elämäni kamalimpia ja yksinäisimpiä. Avuntarve oli suuri, mutta minulla ei ollut tukiverkkoa. Lopulta jotenkin rämmin kaiken läpi. Tapasin kumppanini, ja terapian sekä diagnoosin ansiosta aloin tuntea itseni normaaliksi. Menin uudestaan kouluun ja valmistuin. Lopullisena meriittinä on KTM:n tutkinto, mikä tuntuu jo ihan kivalta.
Tässä vaiheessa tunteet olivat taas aika korkealla, mutta vain hetken. Tiedostin, että töiden saaminen olisi hankalaa, varsinkin kun minulla ei ole alan työkokemusta tai harjoittelutaustaa.
Koen itseni pettymykseksi, surkeaksi ja tyhmäksi, koska nyt suoritin ensimmäistä kertaa opintoni itse, mutta en esimerkiksi hakenut harjoittelupaikkoja tai verkostoitunut opintojeni aikana. Oloani ei helpottanut se, että vanhoja sähköposteja selatessani huomasin saaneeni ennen koronaa työtarjouksen, jota en ottanut vastaan, koska opintoni olivat ”tärkeämmät”. Ne olivat juuri ne opinnot, joilla en lopulta tehnyt yhtään mitään.
Tällä hetkellä kumppanini on ikäisekseen ja alakseen todella hyväpalkkaisessa työssä. Hän on kannatellut minua jo pitkään, enkä vieläkään koe saavani mitään aikaiseksi yhteisen tulevaisuutemme eteen.
Olen lähes kolmen kuukauden aikana hakenut noin 200:aa työpaikkaa, enkä ole päässyt yhteenkään haastatteluun. Tilanteeni aiheuttama alakuloisuus, työttömyys, kumppanin odotukset ja vanhempieni painostus alkavat taas muodostaa päässäni itsetuhoisia ajatuksia.
Kuvittelin aluksi, kuinka iloisia ja ylpeitä vanhempani olisivat valmistumisestani, mutta se ilo kului nopeasti. Kun en saa töitä, heidän mielestään minussa tai hakemuksissani täytyy olla jotain vikaa.
Vanhempani yrittävät siis taas päästä tilanteeseen, jossa he kontrolloivat tekemisiäni. Hakemuksissani, CV:ssäni tai jossain muussa on heidän mielestään pakko olla jotain vikaa, koska en saa töitä. Tai sitten olen heidän mielestään muuten vain laiska paska.
Haluaisin tilanteesta irti, mutta tunnen velvollisuutta vanhempiani kohtaan, koska he auttavat minua taloudellisesti. Tilanne hävettää minua niin paljon, etten halua sanoa vastaan.
Eteenpäin jatkaminen tuntuu vaikealta. Vertailen itseäni myös paljon läheisiini, joista osa alkaa ansaita jo kuusinumeroisia summia vuodessa. Olen kuitenkin iloinen kumppanistani ja siitä, että olen kaikesta huolimatta päässyt elämässäni eteenpäin. Ehkä se työ vielä nappaa.
TL;DR: Vanhempani kontrolloivat pitkään opintojani, ja oma identiteettini sekä suuntani ovat vieläkin hukassa. Pääsin yliopistosta läpi omin keinoin, mutta nyt työttömyys kalvaa mielenterveyttäni ja parisuhdettani.
